Kyllä minä välillä pelkään. Pelkään että Hyväsydäminen kyllästyy minuun. Pelkään taas näkeväni sen katseen hänen silmissään, sen väsyneen ja kyllästyneen ilmeen, sen kylmän. Pelkään kuulevani niitä kylmiä kommentteja, jotka vitseiksi puettuna naurattavat muita mutta satuttavat minua. Pelkään niitä sanoja, "ai sinä.." ja "tiedät kai mitä aion sanoa". Pelkään myös sitä että hän sanoo: "minun pitää kertoa sinulle jotain..." Pelkään, että hän satuttaa minua niin kuin satutti.

Anteeksi antaminen ei ollut vaikeaa. Minun jos jonkun pitäisi ymmärtää, että ihminen ei aina toimi niin kuin oikeasti haluaisi toimia. Ja että tunnustaminen, virheen kertominen, voi olla todella vaikeaa. Ihmettelin aikoinaan, miten Eksä tuntui antavan niin helposti anteeksi. Niin minäkin annoin
Hyväsydämiselle. Mutta unohtaminen, se onkin vaikeampaa se. 

Ennen kuin Hyväsydäminen jätti minut silloin, hän antoi kyllä vinkkejä tilanteesta. En vain silloin ymmärtänyt, tai halunnut ymmärtää niitä. Kai aavistelin, ystävilleni puhuinkin siitä, mutta en halunnut oikeasti uskoa siihen.
Jos hän oli kavereidensa kanssa iltaa viettämässä, jätti hän vastaamatta viesteihini tai puheluihini, mitä hän ei ollut aiemmin tehnyt. Eikä hän enää soitellut minulle kesken yötä, niin kuin aiemmin oli tehnyt. Nyt aina pelkään sitä, että hän jättää soittamatta, tai ei vastaa minulle. Pelkään sen tarkoittavan samaa kuin silloinkin, tai vielä pahempaa, että hän on toisen kanssa. Hän ei halunnut minua lähellensä, paitsi seksin aikana. Jos yritin lähellensä vaikka vain halimaan, sain tyrmäävän vastauksen. Hän ei enää koskettanut "ohimennen". Ei sanonut rakastavansa, ei halunnut suunnitella tulevaisuutta, jossa minä olisin mukana. Ei yhteisiä matkoja, ei lapsia joista aiemmin oli ollut puhetta tms.

Ehkä pelkään myös niiden Eksän sanojen toteutumista. Etten tule koskaan saamaan hyvää parisuhdetta, että olen kirottu ja tulen kärsimään. Ja että parisuhteeni tulevat päättymään ikävästi.

Ja miten ristiriitainen olo minulla onkaan. Sanon aina Juha Tapion laulun sanoin: "Pelätä ei saa / jos tahtoo milloinkaan / onnen saavuttaa". Mutta osaanko itse elää sen mukaan?

Uskon Hyväsydämisenkin pelkäävän.

Kai, kun on täysillä mukana jossain, ja antaa koko sydämensä peliin, pelkää sitä että tulee satutetuksi, että onkin turhaan riisunut haarniskansa ja laskenut puolustustaan. Antautunut haavoittuvaksi. Kai ihminen haluaa suojella itseään myös henkisiltä kolhuilta, liekö se vaistomainen puolustusmekanismi. 
Mutta minä en haluaisi elää peläten. Minä haluaisin olla rohkea ja ottaa haasteen riskeineen vastaan avosylin. Pikku hiljaa pikku hiljaa.

Ja kai aika parantaa haavat, parantaahan? Tulenhan unohtamaan sen miten minuun sattui?

Siitäkin huolimatta, että yhä kannan ajoittain pahaa oloa sisälläni, olen kiitollinen että Hyväsydäminen kertoi tapahtuneesta. Hän kertoi mitä on tapahtunut. Nyt tuntuu, että saimme aloittaa puhtaalta pöydältä suhteemme uudstaan. Ja että suhteemme uudelleen virittäminen tapahtui rehellisten pilvien alla. Minä tiesin mitä on tapahtunut, minä tiesin mitä hän on tehnyt ja sain valita. Ja minä valitsin Hyväsydämisen. Vaatii suunnatonta rohkeutta kertoa sellaista. Hyväsydäminen on rohkea ja minä rakastan häntä. Tunnen myös, että siinä vaiheessa kun on valmis kertomaan kaiken ja ottamaan riskin kaiken toivomansa menettämisestä, on myös tosissaan jatkon suhteen. 
Välillä minulla on todella paha olla, ja välillä sanon Hyväsydämiselle pahastikin, muistuttaen tapahtuneista. En haluaisi tehdä niin, en haluaisi muistuttaa häntä siitä, en luoda kuvaa että hän olisi minulle jotain velkaa. Mutta se pieni satutettu tyttö minussa vain välillä tulee pintaan.